Alle viikko lähtöön ja sain juuri ihastuttavia kuvaterveisiä pohjoisesta! H lähti sunnuntaina veljensä kanssa viemään kohteeseen yhtä isoa muuttokuormaa, ja ovat nyt siellä ensimmäisen vuorokautensa viettäneet. Istuskelivat pikkutunneille asti tunturissa ja ihastelivat Tenon yllä paistavaa aurinkoa. Majapaikkamme on nyt täynnä purkaamattomia pahvilaatikoita, mutta olen ihan onnellinen että odottavat minua siellä sellaisenaan. Haluan itse olla paikalla kun laatikoita ryhdytään tyhjentämään – ja aikaahan minulla siihen on mukavasti.. kunhan pääsemme vaan paikanpäälle.
Tulen huokaisemaan syvään, kunhan tämä muuttoprosessi on saatu päätökseensä ja välivuosi pohjoisessa saa alkaa. Meni syteen tai saveen, niin olen kyllä jo aivan valmis kokeilemaan että onko meistä tähän vaiko eikö?!
Meiltä on muutamaan otteeseen kyselty, että onko Pirpanan diagnoosi aiheuttanut lisätyötä tässä valmistautumisessa pohjoisen arkeen? Iloksemme olemme saaneet vastata että eipä juurikaan ole. Nyt kun avustaja neidille on löytynyt niin kaikki muu soljuu eteen päin omalla painollaan. Sain vieläpä kuulla, että koulussa isoimmat oppilaat olivat ääneen sanoittaneet pitävänsä huolen siitä, ettei erityislasta koulussa kiusata. Liikutuin kyyneliin – niin kuin arvata saattaa..
Ja mikä ihaninta, tyttö odottaa itse kovasti uutta eloa Nuorgamissa sekä syksyllä alkavaa koulutaivalta siellä!
Tämä välivuosiprojekti on kaiken kaikkiaan ollut niin iso juttu, että siihen on ollut pakko lähteä aika pitkälti “päivä kerrallaan”-asenteella. Liikaa ei voi suunnitella etukäteen, mutta tietyt asiat luonnollisesti on pakko (vuokra-asunto, lasten kouluasiat, työkuviot ym.). Nyt vaan katsotaan että mitä tuleva tuo tullessaan ja heittäydytään täysillä mukaan liikaa murehtimatta!
Viimeisen etelässä vietetyn viikon missio on nautiskella kaikesta kauniista ja ihanasta ympärillämme. Olen herännyt ensimmäisinä kesäloma-aamuina aikaisin lähettämään poitsun futisleirille, ja sen jälkeen olemmekin lähteneet kuopuksen sekä Salli-koiran kanssa pellolle pitkälle aurinkoiselle aamulenkille. Kävelty on paljon! Päivittäinen askelmäärä on ollut n. 12 000.
Huomaan kaipaavani ystäviä nyt, kun tiedän että kohta lähdemme. Olisi ihana vielä istua tuntitolkulla ulkona auringossa piknikillä ja höpötellä niitä näitä!
Vaan ehtiihän tuota sitten myöhemminkin.
Hyvässä lykyssä jopa välivuoden aikana – ainakin whatsapp-videopuheluiden välityksellä! Onneksi olemme saaneet viettää pienimuotoisia läksiäisiä esimerkiksi naapureiden sekä työtiimin jäsenien kanssa, joten olen enemmän kuin kiitollinen. Tärkeitä hetkiä olivat ne.
Viime perjantaina sanoin heipat työkavereille ja lapsukaisille työpaikallani. Oli tosi tunnerikas päivä tuo, ja sen tulen muistamaan vielä pitkään. Sain lahjaksi Lapuan kankureiden taskullisen superlämpöisen shaalin sekä kassillisen hyttyshattuja -riittää sitten vieraillekin! <3
Ehkä vielä tavataan, eihän sitä koskaan tiedä! Ikävä tulee, se on varma.
Myös kuopukselle järkättiin koulussa läksiäisjuhlat ja me vanhemmatkin olimme tästä tosi liikuttuneita. Tyttö sai päättää mitä viimeisenä päivänä luokkakavereiden kanssa yhdessä tehdään ja koko luokka oli askarrellut hänelle ison upean kortin, jossa oli jokaisen kädenjäljet.
Oli myös hyvä kuulla, että jos palaamme vuoden päästä takaisin etelään niin kuopus saa jatkaa musiikkiluokkataivaltansa tuttujen kavereiden kanssa. Tätä asiaa kun olen hieman murehtinut ennakkoon.
Reissuvalmisteluista vielä sen verran kerrottakoon, että perheemme nuorin karvainen jäsen toipuu tällä hetkellä sterilisaatiostansa. Ehkä hieman meinasi jäädä viime tippaan tämäkin operaatio, mutta nyt se on kuitenkin tehty ja kaikki meni hyvin. Uskoisin että kisunen ehtii kunnolla toipua maanantaihin mennessä kun nyt jo haava näyttää hyvältä eikä Tilli-tyttönen tunnu kipeältäkään enää.
Kunhan olen postauksen julkaissut, alkaa armoton kissan reissukopan metsästys tori.fi:stä. Ajattelen niin, että eläimellä on hyvä olla pitkän ajomatkan aikana joku turvapaikka, minne mennä piiloon tarvittaessa. Koko muuttomatkassa tällä hetkellä eniten edelleen pelottaa ja jännittää se, miten eläimet jaksavat ja kestävät reissun koko Suomen halki! Onneksi alla on iso reissuauto – se helpottaa matkantekoa hieman.
Olen saanut tänään onnellisia uutisia, ja äitini uudet syöpähoidot ovat tehonneet odotetusti. Lähtö on nyt taas astetta verran helpompaa, vaikkakin aika-ajoin koen suuren suurta haikeutta. Kotiseutu täällä etelässä on nyt kauneimmillaan, ja voisin tarpoa tuntitolkulla lähimetsissä sekä pelloilla tuoretta lehtivihreää ihastellen.
Ja niin oikeastaan olen tehnytkin.
Ja tulen myös tekeään vielä muutaman päivän ajan.
Pian palataan taas! Kohta ollaan ihan oikeasti asian ytimessä – Suomen pohjoisimmassa kolkassa!
