On tullut aika tallettaa elokuun tärkeimpiä hetkiä tänne blogistanian syövereihin, mutta en vaan tiedä mistä tämän kaiken aloittaisin – niin paljon on meille tapahtunut ihania asioita täällä Nuorgamissa sekä sen ulkopuolellakin!
Aloittelimme elokuuta onnellisesti suloisen kymmenenvuotiaamme syntymäpäivien vietolla. Kesäloma oli loppusuoralla ja W ei halunnut mitään suurta itselleen järjestää – vaatimaton kun on. Tärkeintä tässä kohtaa oli saada viettää perheen kanssa ainutlaatuiset sekä ikimuistoiset syntskät pohjoisen kodissa, ja niinhän me sitten tehtiin. Jo perinteeksi muodostunut juhlapäivällinen syötiin Nuorgamin omassa viihtyisässä ravintolassa ja hampurilaiset maistuivat koko porukalle ravintolan helteisen aurinkoisella terassilla. Tuttu tarjoilija toi vieläpä kasan suklaakonvehteja jälkkäriksi pöytään, ja tälläkin kertaa asiakaspalvelusta jäi erittäin sydänlämpöinen fiilis meille kaikille.
Isi järkkäsi vielä W:lle sekä Norjan puolelta kylään tulleelle kaverille Wäinö cupin ulkona (lajeina sulkapallo, fudiskroketti sekä ylärimaskaba), jonka W onnistui vieläpä voittamaan ansaitusti. Poika oli tyytyväinen päiväänsä ja se teki luonnollisesti meidät vanhemmat myös hyvin onnelliseksi.
No aika pian tästä alkoikin sitten erityisen jännittävä koulutaival lapsilla – puhumattakaan äidin uuden työpestin starttaamisesta! Lapset sanoittivat jo edeltävänä päivänä, että uuden koulun aloittaminen ei peloita yhtään, sillä melkein kaikki koulukaverit olivat tulleet jo tutuiksi kesän aikana. Kylän lapset olivat rohkeasti tehneet jo meihin etelän veteliin tuttavuutta ja ystävyyssuhteita solmittiin jo hyvissä ajoin ennen koulun alkua.
Koulumatka taittuu aamuisin pyöräillen, kävellen tai sateisina aamuina (tai jos tulee kiire 😉 ) autolla. Autolla koululle huristellaan kahdessa minuutissa ja kävellen köpöttelemme esikoisen tahtiin noin vartissa. Aurinkoiset syysaamut ovat tämänhetkisessä elämässäni yksi terapeuttisimmista sekä eheyttävimmistä asioista, ja nautin tyttöjen kanssa jaetusta koulu-/työmatkasta ihan hurjan paljon! Nuorgamin vaara Norjan puolella valoineen ja varjoineen häkellyttää kauneudellaan joka ikinen kerta!
Elokuun aamut ovat jääneet mieleen lämpöisinä ja aurinkoisina, mutta toki loppukuusta alkoi täälläkin sää viilenemään. Nyt aamut starttaavatkin jo reilusti alle +10:n asteen rapsakoissa syystuulahduksissa. Ruska ei ole vielä saavuttanut kunnolla Nuorgamia ja ainoastaan koivut kellertävät oranssin väreissä (sekin lienee helteestä johtuvaa “ruostetta”). Saas nähdä, tuleeko kunnon ruskaa tänävuonna ollenkaan, mutta maaruskasta todennäköisesti ainakin pääsemme nautiskelemaan. Sitä odotamme.
Ensimmäinen kuukausi koulunpenkillä on ollut lapsille hyvin poikkeuksellinen ja täynnä ihania yllätyksiä. Reissasimme koko koulun voimin (16 oppilasta, 3 opea ja minä avustajana) pari viikkoa sitten Ijahis Idja-festivaaleille Inariin, ja samalla reissulla piipahdettiin myös Siida-museossa. Sekä minä että ipanat nautimme tuosta reissusta aivan täysillä, eikä tuo kahden tunnin bussimatka Nuorgamista Inariin tuntunut juurikaan missään.. tai no pienimmällä kuulemma “puutui vähän peppu mutta muuten bussimatka oli sikakiva!”. Reilun viikon päästä lähdetään jälleen Inariin Saamelaisnuorten taidetapahtumaan, ja tällä kertaa jäämme nautiskelemaan tunnelmasta ihan yön yli! Tämäkin on jokaiselle kolmesta aivan uusi elämys – yökoulu! Äitikin odottaa ihan hirmuisesti jo tulevaa.
Tulevana sunnuntaina meillä on kaikilla neljällä työpäivä, kun lähdemme Skalluvaaran poroerotuskoululle laulamaan joikuja nastolalaisille Rotareille. Olen tosi ylpeä siitä, että mun ipanat taitavat jo saamenkielisiä lauluja, vaikka eivät juurikaan laulujen sisällöstä vielä mitään ymmärrä, heh! Noin muuten meillä iltaisin kyllä jo toivotellaan hyvätyöt saamen kielellä ja myös “kiitos” kajahtaa hienosti sekä koulussa että kotioloissa “giitu!”. “Ole hyvä” ja “Rakas” sanotaan myös saameksi monta kertaa päivässä.
Mun ráhkikset!
Kielikylpy koulussa on ollut odotettua suurempaa, ja se nyt on luonnollisesti vaan sekä ainoastaan mahtava asia. Kuopus opiskelee tosi paljon kielikylpyluokkalaisten kanssa samoja tunteja (kaikki kolme opiskelevat enemmän tai vähemmän) ja muutkin kuulevat ihan jatkuvasti sekä suomen että saamen kieltä. Koko koulun yhteisissä hetkissä asiat kerrotaan kummallakin kielellä.
En mä tiedä.. on tosi vaikea sanoittaa omaa fiilistä niin, ettei se kuulostaisi ylenpalttiselta hypetykseltä. Mä olen vaan yksinkertaisesti niin todella onnellinen tästä kaikesta. Arki on helppoa ja vain harvoin tunnen olevani stressaantunut. Kaikki ylimääräinen on karsiutunut pois, ja aikaa jää keskittyä lapsien sekä oman itsensä hyvinvointiin.
Lapset nauttivat aidosti koulunkäynnistä, ja esikoinen saa sekä tukea että turvaa sisarustensa läsnäolosta. Pirpanan erityisyys on koulun muille oppilaille jo ihan peruskauraa, enkä usko heidän juurikaan pohtivan asiaa enää. Piippis haetaan leikkiin mukaan välitunnilla ihan kädestä pitäen, jos ei muuten ymmärrä hippasille! Ja sitten äidin silmät taas kostuu.
Pirpanan koulunkäynti on pienessä ajassa ottanut suuuuuren harppauksen, kun oppitunneilla vieressä on kokoajan henkilökohtainen avustaja auttamassa. Käsialan koko on pienentynyt selkeästi,ja lukeminen on päivä toisensa jälkeen sujuvampaa. Keskimmäinen on huomattavasti motivoituneempi opiskelun suhteen nyt, kun opetus on intensiivisempää (pienen luokkakoon vuoksi ei pysty lusmuilemaan ja opettaja on aina valmis auttamaan) ja kuopukselle on väläytelty jopa oppiaineiden ylöspäin eriyttämistä.
Yksi asia on siis hyvin selvä – tämä välivuosi ei lasten koulunkäynnin kannalta ainakaan negatiivinen asia ole. Joskaan en toistaiseksi mitään negatiivista ole tästä pohjoiseen muutosta keksinyt – siis jos ei tätä jäätävää koti-ikävää lasketa (meillä on tosi kova ikävä mummia/mun äitiä, joka ei nyt syöpähoitojensa vuoksi pääse tänne pohjoiseen). Onneksi whatsapp ja videopuhelut on keksitty!
No mutta sittenpä voisin hieman kertoa elokuun reissuista, sillä niitäkin ehdimme taas muutaman tekemään – Norjan puolelle tälläkin kertaa.
Jottei tästä tekstistä tulisi ihan mahdottoman pitkä, niin annan kuvien puhua puolestaan. Ehkä mieleenpainuvin vaellusreissu oli tällä kertaa Luovtatin rullakiviranta, mutta reitti sinne oli lasten kanssa yllättävän haastava. Onneksi luotimme netin luokitukseen “keskitasoisesta reitistä” (jota se ei meidän mittapuulla ollut) ja uskaltauduimme lähteä tuota yhteensä 6 kilometrin vuoristovaellusta yrittämään. Puolessavälissä matkaa saimme nähdä jotain, mitä emme ehkä toviin tule näkemään… edes täällä.
Rullakiviranta oli kaunis. Norja on kaunis. Ei sanat yksinkertaisesti riitä tähänkään kuvailemaan. Luovttatin vaellus päättyi satumaiseen näkyyn, kun jo toistamiseen saimme ihailla delfiinien loikkia Jäämeren aallokossa.
Toinen reissukohteemme sijaitsi Pykeijassa eli “Pikku-Suomessa”. Valitettavasti sää huononi merkittävästi kun pääsimme kohteeseen, ja tästä syystä emme kovinkaan kauaa viihtyneet ulkosalla vaan keskityimme ihailemaan maisemia reissucitikan lämpöisessä hurinassa. Kahvit ja eväät pysähdyimme nautiskelemaan kauniin rannan äärelle (siellä onnistuimme myös kastelemaan sukat aallokon yllättäessä). Pykeija sijaitsee onneksi suht lähellä Nuorgamia, joten tulemme varmasti käymään siellä vielä uudestaan. Suunnitelmissa olisi käydä testaamassa legendaarista Elsan saunaa ja pulahtaa samalla Jäämeren tyrskyihin. Nähtäväksi jää!
Elokuu oli rakkaudentäyteinen. Vietimme Heikin kanssa 12:sta hääpäiväämme ja juhlistimme koko perheen voimin Nights of the northern lightsin Aurora mökissä saunoen sekä ulkoporealtaassa lilluen. Tämä(kin) oli lapsille ennenkokematon elämys ja pienin viihtyi poreissa 2 kokonaista tuntia kertaakaan saunassa käyden. Urhein meistä (eli isi) uskaltautui jopa pulahtamaan Tenoon uimaan.
Ja mikä ihmeellisintä, hääpäivän yönä saimme ihastella syksyn ensimmäisiä revontulia taivaalla. Olivat 38-vuotisen elontaipaleeni kirkkaimmat. Liekö sitten hääpäivälahja rakkaimmistakin rakkaimmalta isältä sekä appiukolta tähtösistä? Ajatus siitä helpottaa ikävää, joka on edelleen läsnä kokoajan.
Vaan mitäpäs sitten kertoisin? No vaikkapa sen, että saimme odotettuja vieraita etelästä, kun H:n vanhemmat ja perhetuttu piipahtivat paripäiväisellä visiitillä perinteisellä syksyisellä Lapin road tripillään. Helpotti ikävää kovasti ja oli niin ihana nähdä! Kiitos asianosaisille että kävitte, se oli kaikille tosi tärkeä juttu.
Sitten voisin kertoa vaikkapa että..
… ja sitten vielä vähän Keski-Uusimaa-lehdelle pyynnöstä poseeramassa sekä haastattelun antamassa. Juttu ilmestyy 11.9 ja kuvat otti ystävämme sekä naapurimme Marketta Alaraudanjoki.
Olen kirjoitellut tätä tekstiä kohta kolme tuntia, joten nyt on aika stopata ja aloitella viikonlopun viettoa. Sää on hyinen ja hieman synkähkökin. Ajatuksena oli lähteä naapuriin koiranpentuja katsomaan, mutta en tiedä onko se kovinkaan fiksua? Käydäänkö koiranpentuja oikeasti muka vaan “katsomassa”? Onneksi nämä tiibetinspanielivauvat ovat kaikki jo varattuja, joten ehkä uskallamme.
Nuorgamissa kaikki hyvin, niinkuin arvata saattaa. Tällä hetkellä ehkä suurin huoleni on aika-ajoin vihoitteleva hammas (pieni lohkeama paikassa) ja on hyvin paljon mahdollista, että joudun piipahtamaan jossain välissä Utsjoen kunnan hammaslääkärillä. Valtaisa hammaslääkärikammoni ei pidä ajatuksesta, mutta eipä tuo asia itsestäänkään korjaannu. Onneksi saan sentään ajella sinne yhtä Suomen kauneimmaksi rankattua tietä pitkin – posin kautta!
“Äiti voidaanks me olla täällä kaksi vuotta?”
Niin. Siinäpä kysymys, johon en vielä osaa vastata. Valehtelisin jos väittäisin, ettenkö itsekin pohtisi asiaa aina silloin tällöin..
Ihanaa alkanutta syyskuuta kaikille! Täällä podetaan pientä syysflunssaa ja silmätulehdustakin. Pysykäähän te terveenä!
