Heipähei vaan kaikille täältä pilvilinnoista sekä suurten hankien keskeltä! Korona jyllää ympärillämme, mutta vieläkään emme ole sitä saaneet. Tai sitten ehkä olemme, mutta emme siitä ole olleet tietoisia. Nyt täällä kuitenkin pidetään peukkuja ja varpaita pystyssä, jotta emme sairastuisi hiihtolomaviikolla. Se jos mikä olisi todella kohtalon ivaa.
Ajatella.. enää kaksi viikkoa! Ihan kohta pääsemme katsastamaan Utsjoen kodin! Tulevat hetket ovat hyvin merkityksellisiä ja ikimuistoisia. Ei sitä oikein tajua vielä.
Ajelemme pohjoiseen kahdessa osassa ja yövymme Oulussa menomatkalla. Tulomatkan yöpymispaikka on tässä vaiheessa vielä auki, joten minulle saapikin vinkata kivoista kohteista nelostien läheisyydestä.
Iltaisin pohdiskelen paljon tulevaa. Siinä lyhyessä hetkessä ennen unta. Koen suurta hurmosta, mutta välillä jopa vähän pelottaakin. Eniten jännitän ehkä niitä päiviä, kun H lähtee Helsinkiin töihin ja jään lasten kanssa Nuorgamiin. Varsinkin alkuun tulen olemaan melko yksin. Uskon silti, että pärjään. Kun on tahtoa niin on myös voimaa.
Tukiverkoston puuttuminen on asia, joka tosiaan eniten mietityttää. Olemme siellä täysin omillamme – vain me viisi. Parisuhdeaikaa ei juurikaan vietellä (paitsi ehkä silloin jos joku iloksemme saapuu vierailulle), mutta tässä kohtaa en osaa sellaista oikein kaivatakaan. Tärkeintä on olla yhdessä. Mun tyyppien kanssa.
Olemme suunnitelleet kesälle Norjan road trip:ä. Nyt pohdin sitä, miten toimimme karvakavereidemme kanssa? Koiran voi ottaa mukaan mutta kissan kanssa on hankalampaa. Kissa nyt kuitenkin on saatava pohjoisen pakkasissa kainaloon lämmittämään, joten voi siis olla että Norjan reissut jäävät tässä kohtaa päivän pituisiksi. Sitten on niin. Ehdimme kyllä pidemmille ajeluille myöhemminkin. Pykeijaan onneksi onnistuu päiväreissukin – jäämereen on nimittäin pulahdettava kun kerta niin lähellä ollaan!
Omia työkuvioita myös tuumailen aika-ajoin. Kun jutustelin puhelimessa Nuorgamin koulun apulaisjohtajan kanssa niin sain kuulla, että työttömyyttä on turha Utsjoella murehtia – varsinkaan lähihoitajana. Nyt täytyy vaan pohtia että mihin koen rahkeitteni riittävän. Norjan puolella olisi tyrkyllä (hyväpalkkaista) hoitoalan työtä, mutta kielitaito uupuu. Toki ruotsin kielelläkin pärjää, mutta luonnollisesti ajatus rajan takana työskentelystä jännittää. Hyvälläkin tavalla. Saas nähdä uskallanko!? Toivottavasti uskallan edes keikalle. Ja uskallanhan mä.
Jutustelin eilen tuttavani kanssa puhelimessa, ja tuo puhelu venyikin yhtäkkiä yllättäen pikkutunneille asti. Muuttivat täältä etelästä aika ex tempore Saimaan rannalle, ja elämä siellä on lähtenyt todella mukavasti soljumaan eteenpäin. Oma fiilis vahvistui taasen aivan uusiin sfääreihin. Voitaisko vaan jo mennä? Ja jäädä?
Nyt on vaan niin oikea aika tälle kaikelle. Heikki sanoi mulle eilen jotakuinkin näin ihanasti : “Agu mä en olisi ikinä uskaltanut lähteä tällaiseen, mutta luotin siihen että kun sä uskallat niin nyt mä itsekin alan olla tosi fiiliksissä tästä kaikesta.” Kertoi odottavansa jo kovasti ja sanoitti myös, että on ollut yllättynyt siitä miten asiat vaan lutviutuvat pikkuhiljaa ennakko-odotuksista poiketen.. perheemme palaset loksahtelevat paikoilleen.
Pohjoisen palaset.
Kiitos rakas H, että lähdet aina näihin mun “hullutuksiin” mukaan. On vaan niin onnellinen olo.
Niin onnellinen.
