Olen tietoisesti pitänyt hiljaiseloa täällä blogin puolella, koska arki on ollut hektistä ja edessä häämöttävä muutto vie kaiken tilan muilta ajatuksilta sekä vapaa-ajalta. Syy blogin perustamiselle oli alunperinkin se, että tulevan välivuotemme aikana saan läheisille sekä ylipäätänsä projektistamme kiinnostuneille jakaa tunnelmia Nuorgamin elostamme, ja samalla tallettaa muistot tänne blogistanian syövereihin.
Nyt matkamme on alkamassa! Ja se tuntuu aivan hirvittävän jännitävältä. Kutkuttavalta. Ihanalta. Pelottavaltakin.
Paljon on tapahtunut siitä, kun viimeksi kirjoitin. Olen saanut töitä Nuorgamista ja olen hyvin kiitollinen siitä. Kerron sitten myöhemmin tulevasta pestistäni mutta nyt kesäloman jälkeinen arki pohjoisessa tuntuu turvalliselta ja kaikinpuolin hyvältä.
Odotan niin, että pääsemme asettumaan suloiseen torppaamme! H lähtee viikon päästä veljensä kanssa viemään yhden muuttokuorman ja sieltä kun palaavat, lastaamme viimeisen satsin reissusitikan perälle ja starttaamme matkamme kohti uutta.
Piipahdin pääsiäisen tienoolla kahden ystäväni kanssa lentäen pohjoisessa, ja sydämessä läikähti kun kone kaarsi Ivalon tuntureiden yllä hetkeä ennen laskeutumista. Olin niin onnellinen, kun sain tuntea palaavani kotiin! Vuokrasimme auton ja ajoimme Nuorgamiin. Koti siellä näytti kauniilta öisten revontulten loisteessa. Oli maaginen ja todella tervetullut fiilis!
Tuon reissun aikana ajelimme myös Norjan puolelle ja nyt tiedän, minne tulen rakkaani viemään hyvin pian muuttomme jälkeen. Nessebyn rantakivikolta löytyi aarre jos toinenkin – kuopukseni tulee ihastumaan tuohon paikkaan!
Mä tiedän. Mun tulee ihan hirveä ikävä mun ihmisiä täällä pk-seudulla. Olen satavarma, että ilman kyyneliä emme selviä muuttomatkastamme. Tulen itkemään varmasti paljon sen aikana. Tulen itkemään ikävää, luopumista ja onnea myös. Tulen itkemään sitä, miten ylpeä olen itsestäni kun uskalsin ryhtyä tähän. Uskalsimme H:n kanssa lähteä toteuttamaan unelmaa ja tarjota lapsillemme jotain ainutlaatuista – ikimuistoista. Lapset odottavat jo hirmuisesti! Se tuntuu hyvältä.
Vaikka hiihtoloma hurahtikin koronan kourissa pohjoisen kodissa, oli se ikimuistoinen ja ihana. Tärkeää oli, että ipanat saivat nähdä tulevan kotipesänsä – ja että se tuntui heistä kotoisalta. En voisi kiitollisempi olla!
Tekisi mieli nipistää vähän käsivarresta. Voiko tämä todella olla tottakaan?! Me lähdemme ihan kohta! W jatkaa fudisharrastusta Norjan puolella (olemme jo hänet sinne ilmoittaneet) ja saamme viettää koko kesän yhdessä lapin luonnossa tarpoen – ennen pohjoisen arjen alkua. Saan kirjoittaa, nauttia yöttömästä yöstä, kirota mäkäräisiä, oppia Saamen kulttuuria, nukkua, matkustella reissusitikalla … elää hetkenaikaa tosi toisenlaista elämää perheeni kanssa!
Joskus iltaisin ennen unta ajattelen, että ollaanko me ihan hulluja?! No ollaanhan me, mutta kerrankos sitä!
Tästä starttaa aktiivinen postailutahti. Nyt mennään eikä meinata!
