Voi heinäkuu, mitä kaikkea ihanaa oletkaan onnistunut tarjoamaan meille tänä vuonna! On ehkä jopa hieman vaikeaakin aloittaa jäsentelemään tapahtuneita, mutta yritän nyt kuitenkin..
En etene kronologisessa järjestyksessä, vaan etenen ihan fiilispohjalta.
Ihan alkuun haluan kirjoittaa ja kertoa siitä, kun saimme ensimmäiset vieraat luoksemme kylään tänne Nuorgamiin. Koko meidän kööri oli odottanut rakkaiden kohtaamista pitkään, ja vihdoin sitten eräänä heinäkuisena yönä klo 01.30 kauan kaivattu henkilöauto kurvasi pihaan. Odottelimme H:n kanssa etupihan terassilla ja ipanat uinuivat yläkerrassa – ihme kyllä (olin varma että eivät malttaisi)! Halasimme, rupattelimme tovin, petasimme pedit valmiiksi ja kömmimme unosille. Aamulla odottaisivat ihanat seikkailut meitä kaikkia!
Saimme nauttia ystävien (pienten sekä vähän isompien) seurasta kokonaisen viikon ajan, ja kaikki sujui niin hienosti! Lapsilla leikit soljuivat mukavasti eikä minkään sortin kinasteluakaan ollut havaittavissa. Kaikin puolin tuo viikko jäi tosi kauniina muistoihin ja osan siitä haluan nyt täälläkin jakaa.
Pari ensimmäistä päivää pyhitimme ihan vaan auringolle ja lasten vesileikeille, sillä muutaman kilometrin päässä meidän kodista (Norjan puolella) on aivan huikean ihana uimaranta, jossa ei ainakaan vielä toistaiseksi ole ihmispaljous häirinnyt. Parhaimmillaan lisäksemme paikanpäällä on ollut yksi perhe. Tämä meikäläisten mittapuulla paratiisi oli siis vieraille ehdottomasti näytettävä.
Ajelutimme ystävät myös tunturin kautta (eipä sinne muuten pääsekään onneksi) Pulmankijärvelle, ja siellä sitten tarvoimme pienen matkan riippusillan kautta Yläpulmankijoelle pulikoimaan. Rannalla meitä odotteli auringosta nautiskeleva erittäin isosarvinen poro, joka kylläkin otti hatkat aika pian joukkomme karvaisen juniorin (kultainennoutaja Baloo) nähdessään – vastarannalla toinen sarvipää jatkoi kuitenkin rauhassa fiilistelyään.
Eksoottista meille etelän ihmisille, väitän.
Pari päivää pötköteltyämme, läksimme pienelle road tripille Norjan puolelle. Ajelimme Varangin vuonolle Nessebyhyn ja vietimme parituntisen yhdessä lempparipaikoistamme tässä lähituntumassa. Tuo Nessebyn kirkko ja sen ranta on ihan rehellisesti yksi sykähdyttävimmistä paikoista, joissa olen 38-vuotisen elämäni aikana piipahtanut. Siitä nyt olenkin jo muutamaan otteeseen täällä blogissa kertonut, mutta ei kai sitä liikaa voi fiilistellä. Ihanaa oli huomata myös, että vieraat nauttivat täysillä näkemästään sekä kokemastaan. Simpukoita kertyi ihan valtava saalis jälleen, vaikka oli nousuveden aika.
Jokaisella Nessebyn reissulla saa kokea jotain uutta ja sykähdyttävää, siksi haluan kerta toisensa jälkeen sinne palata. Tämän piipahduksen ehkä mieleenpainuvin juttu (jos ei hyvää seuraa ja kaunista miljöötä nyt lasketa) oli se, että näin ensimmäistä kertaa elämässäni pöllön luonnossa – peräti kolmesti!! Otin Lapin vuotemme tavoitteeksi bongata pöllön “livenä” ja kuinkas sitten kävikään? Ei tarvinut kuin kuukausi odotella.
Toinen Norjan pyrähdys jatkui Nessebystä hieman pidemmälle, kun ajelimme Vadsön (Vesisaari) kautta Vardöhön (Vuoreija). Tämän reissun ehkä maagisin kohtaaminen tapahtui Vesisaaressa levähdyspaikalla, joka täytti armaan siippani pissapaikkakriteerit täydellisesti. Me naiset siinä tietysti sitten vähän mutisemaan, että “eikö oltais voitu pysähtyä tuolla muutaman metrin päässä sijaitsevalla huoltsikalla, niin hameväkikin olisi päässyt pissalle..?”, kun siinä samassa H:n velipoika huudahtaa “Hei tuolla on valaita!”. Totta tosiaan, jotain siellä oli! Ja hetken aikaa asiaa tarkasteltuamme totesimme mysteeriotukset delfiineiksi! Sain hienon videon heistä (löytyy mun instagramista), kun ilottelivat ja hyppivät Jäämeren aallokossa. Eräs paikallinen tuttavamme tiesi kertoa, että kyse ei todennäköisesti ollut pyöriäisistä vaan nimenomaan delfiineistä, sillä pyöriäiset eivät kuulemma hypi. Tiedä sitten mitä olivat, mutta tuo kokemus oli todella sykähdyttävä. Nouseepi iho kananlihalle edelleen tuota hetkeä muistellessa.
Vardöstä jäi mieleen jäätävän pelottava merenalainen kolmekilometrinen, joka oli autolla pakko taittaa jos halaji perille kaupunkiin. Selvisin nipinnapin, mutta onneksi esikoinen piti huolen siitä että äiti saa kaiken tarvitsemansa tuen – suukot sekä silitykset. Rakas.
Mieleen jäi myös sympaattinen levähdys/nuotiopaikka, jossa kokkailtiin trangiapäivällinen ja voi hitsi vie, miten herkulliselta se maistuikaan raikkaan mutta lämpöisen merituulen sivellessä hipiää. Sekä aikuiset että lapset todella nautiskelivat tuosta kokemuksesta – sai jopa allekirjoittaneen harkitsemaan omaan trangiaan investoimista.
Sekä Vesisaari että Vardö ovat paikkoina tosi kauniita. Vaikka Nuorgamista matka on suht pitkä tuonne Vardöhön asti, ovat maisemat matkalla niin jäätävän upeat että jokainen minuutti on kokemisen arvoinen. Oli talvi tai kesä, väitän että tuo matka kannattaa ajella. Mekin ajelemme vielä tänä syksynä uudestaan, ja silloin odotamme niin kauan että saamme myös valashavainnot tallennettua muistojen syövereihin. Tuolla suunnalla kun se on hyvin paljon mahdollista, sanovat.
No mutta, tuon reissun jälkeen lepäsimme yhden päivän (satoi vettä) ja vietimme leffailtaa. Lapset katsoivat yhdessä huoneessa lasten elokuvaa ja me aikuiset pötköttelimme olkkarissa uusinta Batmania jännittäen. Jossain vaiheessa leffa stopattiin, perheen pienimmät kömpivät nukkumaan ja sitten me “isot” jatkoimme kolmetuntisen elokuvan loppuun. Oli hyvä.
Vielä oli edessä yksi Norjan road trip ja se suunnattiin Kirkkoniemen suuntaan, ihan tuonne Venäjän rajalle. Tarkoitus oli käydä myös Pykeijassa, mutta koska Kirkenesissä viihdyimme pidempään kun olimme ajatelleet, kurvasimme sieltä suorinta tietä takaisin kotiin. Jos sää olisi ollut hieman parempi, eikä kotona olisi kaksi omaa karvatassua ollut odottamassa jalat ristissä, olisi tuo Pykeijankin reissu varmasti toteutunut.
Kirkkoniemessä kävimme syömässä thaimaalaista ruokaa, ostamassa jätskiä ja istuskelemassa rantaravintolassa. Kaupunki itsessään ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta palvelu joka paikassa oli tosi ystävällistä.
Siinäpä tuo tärkeä ja ikimuistoinen ystävien kanssa vietetty viikko lyhykäisyydessään. Hetkeä ennen hyvästelyjä kävimme vielä syömässä vohvelit Utsjoen kirkkotuvilla, ja kun halaukset oli jaettu ja kumpainenkin jengi lähtenyt omiin suuntiinsa, itkut tirahtivat autossa (myös takapenkkiläisillä) ja olo oli pitkään haikea.
Kiitollinen siis jokaisesta yhdessä koetusta hetkestä.
Heinäkuun alussa vietimme kuopuksen Nuorgam-synttäreitä. Neiti oli luonnollisesti odottanut niitä kovasti. Hassu juttu oli se, että päivää ennen virallista synttäriä tyttö sai ensimmäiset kaverit täällä pohjoisessa, ja lopulta itse juhlapäivänä piha täyttyi iloisesta naurunremakasta ja saatiin järkättyä neidille ihan oikeat kaverisynttärit. Päivällä käytiin syömässä kylän ainoassa ravintolassa juhlaneidon toiveiden mukaisesti ja tunnelma oli kaikin puolin tosi ihana. Uskoisin, että nämä synttärit neiti tulee muistamaan aina – me vanhemmat ainakin tulemme.
Olemme tutustuneet paikallisiin aikuisiin sekä lapsiin, ja meidät on todella ihanasti otettu täällä vastaan. Ystävyyssuhteita on solmittu ja on varmaa, että kun täältä joskus etelään takaisin rantaudumme niin pieni palanen sydämestä jää myös samalla tänne Nuorgamiin. Siitä ei tule helppoa, sen tiedän jo nyt. Aika-ajoin yllätän itseni pohtimasta, että mitenhän tämä kaikki tulee päättymään? Voidaanko muka ihan oikeasti joskus kokonaan jättää tämä nyt jo niin rakkaaksi muodostunut kylä?!
No mutta. Jottei tästä postauksesta tulisi kilometrien pituinen, niin lienee parempi alkaa lopettelemaan. Perjantaina päättyy yötön yö ja hämäränhyssy alkaa pikkuhiljaa lipumaan myös tänne meidän leveysasteille. Arki alkaa kahden viikon päästä, ja kyllähän se jo hieman jännittää meitä kaikkia. Toisaalta on helppoa aloitella uutta työtä, kun tunnen jo valtaosan tulevista koululaisista sekä työkavereistakin. Lapsillekin tulevat luokkakaverit jo tuttuja. Eniten ehkä jännittää se, miten meidän jengi pärjää näiden kokeneiden ihmisten kanssa esimerkiksi talvella hiihtoladulla! 🙂 Pienet hassut jutut mietityttää. Lienee ihan luonnollista tässä kohtaa.
Hillat ovat kypsyneet ja niitä on ahkerasti tuolta kotitunturista kerättykin. Lapset ovat suoraan sanottuna hurahtaneet marjankeräämiseen, ja pakastimessa taitaa jo nyt olla ylitarjontaa tulevalle vuodelle. Tulevan viikonlopun suunnitelmiin kuuluu mustikanpoimintaa, sekä tietysti piirakanleivontaa. Mustikkaakin on kypsynyt aivan valtavasti.
Heinäkuun puuhasteluista on pakko vielä mainita minigolf. Sitä on pelattu sekä oman perheen kesken että myös vieraidenkin kanssa. Joko kerroin, että meillä on täällä Nuorgamissa käytössä kyläläisten yhteinen ilmainen minigolfrata sekä välineet? Se on ihan huippujuttu.
Jaksoikohan kukaan lukea tätä postausta loppuun asti? 🙂 Päätin, että julkaisen jokaisen kuukauden lopussa aina tällaisen koosteen kuluneiden viikkojen tapahtumista, mutta instagram edelleen elää joka päivä yhä menossamme mukana. Satunnaisia postauksia saattaa tulla tänne aina silloin tällöin muutenkin, jos koen jonkun tietyn tapahtuman mielekkääksi tai tärkeäksi saada erityistä huomiota. Yksi sellainen tulossa pian.
Ainiin vielä yksi tapahtuma heinäkuulta on aivan pakko jakaa! Päätimme eräs lauantainen aamupäivä lähteä ajelemaan oman perheen kesken Norjan puolelle (jälleen) ja päädyimme lopulta Båtsfjordiin, joka sijaitsee noin kahden tunnin ajomatkan päässä Nuorgamista. Båtsfjord on pieni sympaattinen kalastajakylä, joka ehdottomasti kannattaa myös käydä kurkkimassa jos täällä päin viettää pitempiä pätkiä. Mieleen on jäänyt voimakas mätääntyneen kalan tuoksahdus, lokit sekä suloiset kalastajatorpat. Auringonpaiste sekä omat onnelliset ipanat. Eipä väliä paremmasta!
Niin kuin alussa kerroin, tämä kulunut kuukausi on ollut aivan käsittämättömän ihana. Nuorgam on kahdesti ollut koko Suomen lämpimin kolkka ja hellerajat ovat paukkuneet historiallisesti. Lämpimimmillään asteita oli 32 astetta. Joskus tämä kaikki tuntuu kuin unelta, vaikkakin huomaamme myös sen että pikkuhiljaa “honeymoon” alkaa olla ohi ja saapuva arki jo kurkkii nurkan takana.
Vaan mikäs siinä! Valmiina ollaan jo!
Loppuun vielä muutama tärkeä otos. Kiva jos jaksoit lukea!
Päällimmäinen tunne tällähetkellä on onni. Kirjoittelen tässä meidän keittiönpöydän ääressä ja tuijottelen tunturiin, jossa turistit istuskelevat puisilla penkeillä ja kiikaroivat tänne Tenojoenlaakson. Heitä on 4. Turisteja täällä näkyy yllättävän vähän (koska lohta ei saa Tenosta tällä hetkellä pyytää) , mutta tänään tuolla tunturipolulla on ollut vilskettä. Pilvipeite rakoilee ja mustikat tuolla rinteessä jo kutsuvat meitä. Nyt menen!
Rakkaat siellä etelässä, meillä on tosi kova ikävä teitä.. <3
Homma jatkuu instagramissa jälleen, siispä ota seurantaan @agu47palasta
