3 vuotta sitten juhlimme isäni 67-vuotissyntymäpäiviä. Vaan kukapa olisi silloin uskonut, että se jää viimeiseksi yhteiseksi juhlapäiväksi. Tänään isä täyttäisi 70 vuotta. Hän jos kuka olisi ansainnut isot juhlansa.
Joka päivä on iso ikävä. Se tuskin koskaan tulee muuttumaan. Isä oli niin lempeä ja kaunis hahmo, että hänenlaisiaan on harvassa. On onni olla juuri hänen tyttärensä.
Kun isä nukkui pois, seuraavana aamuna radiossa kerrottiin auringonnousun olleen etelässä poikkeuksellisen kaunis. Olen ylpeästi taikauskoinen, mutta koen näillä kahdella asialla olleen yhteys. Isän poismenolla sekä talven kauneimmalla auringonnousulla.
Ja tiedättekö,juurikin tänään aurinko nousi Nuorgamissa ensimmäistä kertaa kaamoksen jälkeen! Isän 70-vuotispäivänä. Tieto siitä lohduttaa suuren surun keskellä. Suukkoja isälle tähtösiin ja rutkasti auringonsäteitä pohjoiseen. Ensi vuonna pääsemme itse tuon hämäränhyssyn kokemaan. Odotamme sitäkin kovasti.
Ylläoleva kuva ei ole auringonnousu vaan -lasku, jonka kuvasin Oulun piipahduksella loppusyksystä. Ajelimme täysikuun loisteessa 8 h takaisin kotiin tuon kuvan ottamisen jälkeen.
Täysikuuta saamme ihastella tänäänkin.
Kuinkas muutenkaan!